Minkälaista on hoitaa ns. julkisuusjuttua, eli julkisuudessa kenties jo esitutkinnan alusta olevaa toimeksiantoa?

11.7.2019 — Oikeudenkäynnit – varsinkin rikosoikeudenkäynnit – kiinnostavat ihmisiä enenevässä määrin. Olen ollut työssäni siten onnekas, että olen saanut ja saan nykyisin hoitaa paljon mielenkiintoisia toimeksiantoja eli ns. juttuja. On kuitenkin tärkeä huomata, että mielenkiintoinen juttu voi yhtä hyvin olla pörssiyhtiötä koskeva rikosasia kuin täysin tavanomaiselta vaikuttava perheriita. Kuten eräs kollega aikanaan on sanonut: ”ei ole isoja juttuja tai pieniä juttuja, on vain juttuja”. Suurin osa jutuista ei koskaan päädy lehtien palstoille, ja useimmiten tilanne on se, että ainakaan päämies ei julkisuutta omalle asialleen kaipaa. Mediaa ei kuitenkaan voi itse kontrolloida, ja joskus tilanne on sellainen, että toimittajien uteliaisuudelta ei voi välttyä.

Ensimmäinen asia, jonka kartoitan toimeksiannon vastaanottamisen yhteydessä, on luonnollisesti päämiehen tilanne ja sen vaatimat toimenpiteet. Usein tämän yhteydessä päästään – tai monesti joudutaan – kartoittamaan myös julkisuuskysymyksiä. Mitä merkittävässä (tai muutoin kiinnostavassa) asemassa olevan henkilön joutuminen vaikkapa rikoksesta epäillyksi tarkoittaa? Miten minimoida julkisuudesta mahdollisesti aiheutuvat vahingot eli suorittaa ns. damage controlia? Ollaanko proaktiivisia vai reaktiivisia? Joudutaanko luomaan mediastrategia?

Kysymyksiin ei ole olemassa yksiselitteistä vastausta. Joskus sovitaan päämiehen kanssa – hän näistä asioista tietenkin viime kädessä päättää – siitä, että linja on ”ei kommentoida”. Aina, ja ehkä jopa useimmiten, tämä ei kuitenkaan ole paras strategia. Monesti päämiehen näkökulman esiintuominen myös mediassa on omiaan tasapainottamaan sinänsä esitutkintaviranomaisilla ja syyttäjällä olevaa tietynlaista tiedotusmonopolia.

Joskus käy niin, että media ei juurikaan ole kiinnostunut jutusta, jossa itse ajatteli kiinnostuspotentiaalia olevan. Tällöin olen käytännössä aina tyytyväinen, koska jutut toki ratkotaan aivan muualla kuin median palstoilla – tai ainakin näin pitäisi. Joskus taas käy niin, että julkisuuskysymystä ei syystä tai toisesta ole pystytty tunnistamaan, jolloin ns. housut nilkoissa joudutaan mikrofonin ääreen. Tällöinkin on tärkeä tietää, että avustaja on olemassa sitä varten, että hän tietää, miten tilanteessa tulee toimia.

Oikeudelliset asiat ja etenkin oikeudenkäynti ovat kovin henkilökohtaisia tilanteita, ja lähtökohtaisesti useimmat ihmiset eivät halua, että heidän asioitaan ruoditaan lehdistössä, televisiossa, tai etenkään internetissä ja sosiaalisessa mediassa pahimmillaan vuosikausia. Tähän kuitenkin pystyy vaikuttamaan. Monesti positiivinen suhtautuminen median tiedusteluihin, avoin tiedottaminen ja asioista keskusteleminen jopa televisiokameran edessä on hyvä strategia. Kun apuna on oikeudenkäyntien ammattilainen, hän pystyy myös monesti muokkaamaan tilannetta suuntaan, joka on päämiehelle positiivisempi kuin se, että mistään ei lausuta mitään, ja pahimmillaan juostaan toimittajia karkuun (silloinhan ”on pakko olla jotain salattavaa”).

Olen itse kokenut toimittajien kanssa työskentelyn pääsääntöisesti varsin miellyttäväksi. On syytä muistaa, että useimmiten puhelut toimittajien kanssa nauhoitetaan, joten jos toimittaja soittaa huonoon aikaan, asiaan voi ja kannattaa käytännössä aina palata tovin kuluttua. Tämä on totta aivan riippumatta siitä, että toimittaja saattaa ilmoittaa, että juttu julkaistaan kolmen minuutin kuluttua ja että kommentit tarvitaan nyt. Edes hetken aikaa harkittu vastaus on käytännössä aina parempi kuin pikaisesti annettu kommentti, joka voidaan tulkita täysin väärin.