Hovioikeus antoi ratkaisun 30.9.2024 koskien suomalaisen tuomioistuimen toimivaltaa pesänjakajan määräämistä koskevassa kansainvälisliitännäisessä asiassa.

30.10.2024 — Helsingin hovioikeus katsoi, ettei suomalainen tuomioistuin ollut EU:n aviovarallisuusasetuksen nojalla toimivaltainen ratkaisemaan pesänjakajan määräämistä koskevaa hakemusta tapauksessa, jossa ulkomailla asuvat osapuolet on aikanaan tuomittu avioeroon Suomessa. Kyse on ollut oikeudellisesti avoimesta tulkintakysymyksestä, josta ei ole aiemmin ollut oikeuskäytäntöä.

Avioeroasiat kansainvälistyvät, ja yhä useammin tulee eteen asioita, joissa on liityntöjä ulkomaille. Paljon kansainvälisiä perhe- ja perintöoikeusasioita hoitavan osakkaamme Merituuli Lukkarin asiakkaan B asiassa on ollut kyse pesänjakajan määräämisestä toimittamaan omaisuuden ositus. Toisen puolison A:n vuonna 2022 tekemä hakemus oli jätetty tutkimatta käräjäoikeudessa, ja valittaja A oli vaatinut asian palauttamista käräjäoikeuden käsiteltäväksi. Toissijaisesti A oli vaatinut, että hovioikeus tutkii pesänjakajan määräämistä koskevan hakemuksen. Asiakkaamme B on vastauksessaan vaatinut valituksen hylkäämistä ja katsonut, ettei suomalainen tuomioistuin ole asiassa toimivaltainen.

Asianosaiset oli tuomittu avioeroon suomalaisessa tuomioistuimessa vuonna 2014. Tällöin tehtiin myös ositussopimus, jossa todettiin, että itse sopimukseen, sen ehtoihin ja puolisoiden aviovarallisuussuhteisin sovelletaan Suomen lakia. Sopimuksessa ei ole sovittu erikseen tuomioistuinten toimivallasta tai oikeuspaikasta. Tämän jälkeen vuonna 2014 molemmat osapuolet ovat muuttaneet Euroopan ulkopuoliseen valtioon, jonka kansalaisia molemmat asianosaiset ovat.

Hovioikeus on todennut, että tuomioistuimen toimivallasta on säädetty yleisesti oikeudenkäymiskaaren 10 luvussa, mutta näitä säännöksiä noudatetaan saman luvun 27 §:n nojalla vain, jollei muusta laista, Euroopan yhteisön lainsäädännöstä tai Suomea sitovasta kansainvälisestä sopimuksesta muuta johdu. Hovioikeus ei soveltanut oikeudenkäymiskaaren 10 luvun säännöksiä, koska avioliittolaissa on säädetty suomalaisten tuomioistuinten kansainvälisestä toimivallasta erikseen. Avioliittolain 127 § taas viittaa tiiviimmän yhteistyön toteuttamisesta tuomioistuimen toimivallan, sovellettavan lain sekä päätösten tunnustamisen ja täytäntöönpanon alalla aviovarallisuussuhteita koskevissa asioissa annettuun neuvoston asetukseen (EU) 2016/1103 (jäljempänä aviovarallisuusasetus).

Ongelmana on ollut ensinnäkin se, että aviovarallisuusasetuksessa ei mainita nimenomaisesti, onko säännöksiä tarkoitettu sovellettavaksi asioissa, joilla on läheinen liittymä unionin toisen jäsenvaltion sijaan kolmanteen valtioon. Hovioikeus viittaa siihen, ettei niin kutsutussa EU:n perintöasetuksessa, eli toimivallasta, sovellettavasta laista, päätösten tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta ja virallisten asiakirjojen hyväksymisestä ja täytäntöönpanosta perintöasioissa sekä eurooppalaisen perintötodistuksen käyttöönotosta annetussa Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksessa (EU) 650/2012 myöskään ole tällaista mainintaa, mutta siitä huolimatta Euroopan unionin tuomioistuin on toimivallan osalta vedonnut siihen tuomiossa 7.4.2022, C645/20, EU:C:2022:267. Siinä kyse oli ollut tilanteesta, jossa perittävä oli kuollut Yhdistyneessä kuningaskunnassa, eli valtiossa, jota perintöasetus ei sitonut.

Koska oikeuskirjallisuudessa on katsottu, ettei Euroopan unionin tuomioistuimen ennakkoratkaisun merkitys rajoitu aina pelkästään siihen asetukseen, jonka tulkinnasta se on annettu (Markku Helin: Suomen kansainvälinen perhe- ja perintöoikeus, 2020, s.168), voidaan hovioikeuden tulkinnan mukaan käsillä olevassa asiassa vastaavasti soveltaa aviovarallisuusasetuksen toimivaltasäännöksiä. Hovioikeus on katsonut myös aviovarallisuusasetuksen 11 artiklan sanamuodon puoltavan sitä, että asetusta voitaisiin soveltaa myös niihin tilanteisiin, joissa on liittymä kolmanteen valtioon. 11 artiklan nojalla jäsenvaltion tuomioistuimella voi olla toimivalta huolimatta siitä, ettei toimivaltaa ole minkään muun aviovarallisuusasetuksen II luvun artiklan nojalla, jos asialla on läheinen liittymä kolmanteen valtioon, mutta jossa oikeudenkäyntiä ei kuitenkaan voida kohtuudella panna vireille tai toteuttaa.

Hovioikeus on ratkaisussaan tarkastellut avioverallisuusasetuksen II luvun artikloja 5, 6, 7, 8 ja 11. Asetuksen 5 artiklan mukaan, jos jäsenvaltion tuomioistuimelle tehdään mm. avioeroa koskeva hakemus, kyseisen valtion tuomioistuimella on toimivalta ratkaista kyseiseen hakemukseen liittyvät aviovarallisuussuhteita koskevat kysymykset. Asetuksessa ei ole kuitenkaan erikseen säädetty, milloin artiklassa mainittu avioeroasian vireille tuloon perustuva toimivalta lakkaa.

Jos toimivaltaa ei ole 4 tai 5 artiklojen perusteella, 6 artiklan mukaan toimivaltainen tuomioistuin määräytyy a) puolisoiden asuinpaikan, b) puolisoiden viimeisen asuinpaikan, niin, että yksi puolisoista asuu siellä vireilletulohetkenä edelleen, c) vastaajan asuinpaikan tai d) valtion, jonka kansalaisuus molemmilla puolisoilla on vireilletulohetkenä, mukaan.

Artiklassa 7 säädetään, että puolisot voivat myös sopia heidän aviovarallisuussuhteissaan toimivaltaisesta tuomioistuimesta tietyin rajoituksin. Asetuksen 8 artiklaa taas ei sovelleta niissä tapauksissa, joissa vastaaja kiistää toimivallan. Lisäksi artiklan 11 mukaan asialla on oltava riittävä liittymä jäsenvaltioon, jonka tuomioistuimessa asia pannaan vireille, jotta jäsenvaltion tuomioistuin voisi poikkeuksellisesti ratkaista asian esim. sillä perusteella, että asiaa on mahdotonta saada ratkaistuksi kolmannessa valtiossa, johon asialla on läheinen liittymä.

Hovioikeus on katsonut, että asetuksen artiklat 5 ja 6 vaativat vähintään toisen puolison asuinpaikan tai molempien kansalaisuuden olevan tietyssä jäsenvaltiossa, joten niitä ei voi käsillä olevaan tapaukseen soveltaa, koska asianosaiset ovat pitkään asuneet Euroopan ulkopuolella, ja he ovat tämän Euroopan ulkopuolisen maan kansalaisia.

Arvioitavaksi kuitenkin tuli se, että onko suomalaisella tuomioistuimella toimivalta sillä perusteella, että asianosaisen avioeroahakemus on tutkittu ja ratkaistu Suomessa. Hovioikeus totesi, että kysymys siitä, milloin avioeroasian vireille tuloon perustuva toimivalta 5 artiklan nojalla lakkaa, on oikeuskäytännössä avoin.

Hovioikeus totesi ratkaisussaan, että hakemus pesänjakajaan määräämiseksi on tullut vireille lähes kahdeksan vuotta lainvoimaisen avioeropäätöksen ja sopimusosituksen tekemisen jälkeen. Asianosaisilla ei ole selvitetty olevan omaisuutta Suomessa tai muutakaan sellaista liittymää Suomeen, jonka perusteella pesänjakajan määräämistä koskeva hakemus olisi oikeuskysymysten keskittämisen perustella tarkoituksenmukaista käsitellä avioeroasian ratkaisseessa valtiossa. Tämän perusteella hovioikeus katsoi, ettei kyseessä ole sellainen aviovarallisuusasetuksen 5 kohdassa tarkoitettu avioerohakemukseen liittyvä aviovarallisuussuhdetta koskeva kysymys, joka suomalaisella tuomioistuimella olisi avioerohakemuksen aikaisemman tutkimisen perusteella toimivalta tutkia.

Asianosaisten välisessä ositussopimuksessa ei myöskään olla sovittu toimivaltaisesta tuomioistuimesta tai oikeuspaikasta mitään. Siten hovioikeus katsoi tapauksen jäävän aviovarallisuusasetuksen 7 artiklan säännösten ulkopuolelle. Koska asiakkaamme oli kiistänyt suomalaisen tuomioistuimen toimivallan, toimivaltaa ei voitu perustaa 8 artiklaan. Hovioikeus ei nähnyt myöskään perusteita suomalaisen tuomioistuimen toimivaltaan artiklan 11 nojalla, koska asiassa ei ole ilmennyt syytä katsoa eikä ole edes väitetty, ettei oikeudenkäyntiä voitaisi kohtuudella panna vireille tai toteuttaa asianosaisten kotimaassa.

Hovioikeus katsoi, ettei suomalaisella tuomioistuimella ole ollut toimivaltaa ratkaista asiaa ja hakemus on siten jätettävä tutkimatta eikä käräjäoikeuden ratkaisun lopputulosta muutettu. Ratkaisu selkiyttää osin sitä, koska suomalaisella tuomioistuimella on toimivalta aviovarallisuusasetuksen perusteella kansainvälisliitännäisissä asioissa. Ratkaisu ei ole lainvoimainen.